Miten kirjani ovat syntyneet? Minun kohdallani voisi kysyä, miten ihmeessä kirjani ovat syntyneet.

Jokaiseen kirjaan liittyy erilaisten pienten ja isompienkin vastoinkäymisten ja kriisien sarja. Henkilökohtaisessa elämässä, yhteiskunnallisessa ajattelussa, kirjallisissa pyrkimyksissä. Toteutunut teos ei koskaan ole ollut aivan se, mitä olen alkanut kirjoittaa; elämä on järjestänyt luomisvaiheeseen aina dramatiikkaa ja yllätyksiä.

Toisaalta voi olla, että olen tarvinnut ja tarvitsen mullistuksia, takaiskuja, kriisejä kirjoittaakseni. Luon ikäänkuin yhä uudelleen ja uudelleen sen disharmonian, turvallisuuden ja turvattomuuden yhdistelmän, joka liittyi lapsuuteeni ja nuoruuteeni, perheeseeni Kalliossa.

Isäni alkoholismi, sisareni lievä, vaiettu ja piiloteltu vammaisuus, äitini fyysinen ja aika ajoin ilmeisen psyykkinenkin sairastelu varjostivat lapsuuttani. Vanhempani olivat pakolaisia – myös tämä tosiasia, että olen pakolaisten lapsi, on ollut minulle ja tuotannolleni leimaa antava. Tietty juurettomuus, levottomuus, uuden etsintä, “kodin” perustaminen yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen käyttänyt itsestäni luonnehdintaa: olen toisen polven evakko. Yhtä paljon olen Sörkan friidu. Se että olen syntynyt, kasvanut ja elänyt kaiken kaikkiaan yli 30 vuotta elämästäni Kalliossa on myös koko luomistyöni kannalta oleellista. Kallio on minulle elämän kehto, kuin Fellinille Rimini. Nukkavieru työläiskaupunginosa, kapeita varjoisia kujia, pieni-ikkunaisia tiilitaloja, pelastusarmeija, kriminaalihuolto, huoria ja pultsareita, kirkko ja putka, urheilupuistot ja resuiset kapakat…

Elämää koko pensselin leveydeltä, marginaalius, osattomuus, toiseus. Ainainen valon kaipuu. Olen muuttanut sieltä pois – palatakseni sinne yhä uudelleen. Sandemosen sanoin: pakolainen ylittää jälkensä.

Siis: miten ihmeessä kirjani ovat syntyneet?

If you can make it here

Tunsin olevani erilainen. En tiennyt mistä kaikesta se johtui. Perhetaustasta, jota häpesin?

Kammosin, jos isä puhui viipurilaista ihmisten ilmoilla, venäjän kielestä puhumattakaan – minuakin ryssiteltiin Aleksis Kiven koulussa vielä 60-luvun puolivälissä! Isäni puhui täydellistä venäjää ja oli muutoinkin nopea oppimaan uusia kieliä; hän opiskeli työväenopistossa mm. espanjaa ja arabiaa ja oppi hallitsemaan molempia siinä määrin, että kävi niillä kirjeenvaihtoa.

Kaipa häpesin sitäkin, että kävin Kallion kirjastossa kaksi kertaa päivässä ja luin ahmimalla? Kirjoitin joka päivä päiväkirjaa, sen lisäksi runoja ja imaginäärisiä kirjeitä. Ahmin myös ihmisiä: kuuntelin kalliolaisten tarinoita puistoissa ja raitsikoissa. Mustalaiset ja niin sanotut trokarimummot olivat hyviä jutunkertojia.

Olin hyvin intohimoinen, menin kaikkeen mukaan täysillä – mielikuvituksessani. Todellisuudessahan olin hyvin arka, seinänvieriä kulkeva. Etsin kiihkeästi esikuvia taiteen maailmasta. Ensimmäiset varhaiset kirjalliset idolini olivat Eino Leino ja Mika Waltari.

Ulkomaisista ehdoton suosikkini oli Hermann Hesse. Etsin kaikkialta voimia antavia majakoita: Isadora Duncan, Greta Garbo, Grace Kelly, Ava Gardner, Joan Baez… Naiset pohdituttivat minua erityisesti. Ihailin naisia joissa oli solmuja ja salaisuuksia.

Naisidentiteetin muodostaminen tuntui siis jo hyvin varhain problemaattiselta, jo lapsena kummeksuin paitsi perheeni kautta, myös muiden Kalliossa näkemieni ihmiskohtaloiden kautta miehen ja naisen välistä suhdetta – miksi naista kohdellaan niin eri tavoin kuin miestä?

Muistan harmitelleeni kirjojen tyttöhahmojen idioottimaisuutta: he säestivät hoomoilasina siinä missä se varsinainen sankari oli aina rohkea ja neuvokas poika. Tytöt itkivät, kirkuivat, tulivat hysteerisiksi ja menivät poikiin ihastuessaan vieläkin kaistapäisemmiksi. Asiaa eivät auttaneet kaikki lukemani taiteilija- ja suurmieselämäkerrat, joissa yksi toisensa jälkeen toistui kuvio: merkittävä mies, vähemmän merkittävä nainen.

Valmiiksi hengästynyt

Olen koko elämäni mittaan hakenut voimia naistaiteilijoiden kohtaloista. Koen, että meidän elämämme perusproblematiikassa on paljon samanlaista. Toki moni asia on muuttunut sadassa vuodessa. Ehkä Camilla Claudelin kohtalo ei enää olisi mahdollinen?

Mutta taiteellinen työ vaatii sellaisia uhrauksia ja sellaista itsenäisyyttä, jota ei naisille aina hevin vieläkään sallittaisi. Perhe-elämän ja luovan työn yhdistäminen on naiselle meidän yhteiskunnassamme vaikeampaa kuin miehelle.

Taiteilijarooli on kapeampi: eikö boheemi naistaiteilija olekin aina jotenkin desperado, niin kuin humaltunut nainen on yhä vielä eri asia kuin mies-kännikala. Mieskirjailijat etenkin korostavat Suomessa tätä rentunroolia, johon naisilla ei ole oikein asiaa, jos ei ehkä haluakaan… Samalla naiskirjailijoista pyritään tekemään “kympin tyttöjä”, joilta kuten koululuokassa vaaditaan hiukan eri asioita kuin mieskollegoilta.

Eräs miespuolinen kollegani määritteli “hyvän kirjailijan” ominaisuuksia kerran eräässä tilaisuudessa: kirjailija on vakooja, viettelijä ja soturi samassa. Kaikille noille – ainakin minun korvaani – ensimmäiseksi miehisille kalskahtaville sanoille kirjoittavan naisen on löydettävä uusi sisältö, määriteltävä ne uudelleen.

Tässä on haaste, jota aloin mieltää jo hyvin varhain: halusin tai en, tieni tulisi väistämättä olemaan erilainen kuin vierelläni kirjoittavien, kirjailijanurasta uneksivien poikien.

Olen myöhemmin ilmaissut asian jotenkin näin: kun mies ja nainen ovat vasta kirjallisissa lähtökuopissa, nainen on jo valmiiksi hengästynyt. Kun olin omissa lähtökuopissani, minulla oli kuitenkin aina lukuisia kirjallisia äitejä ja isiä.

Nuoruudessani loin leikilläni kirjallisia perhekuntia kuin pelikorttien hullunkuriset perheet: Blixen ja Hemingway, Lagerlöf ja Strindberg, Södergran ja Tsehov, Erica Jong ja Henry Miller, Simone Weil ja Nietzsche, Emily Dickinson ja Dylan Thomas, Sapfo ja Shakespeare, Plath ja Celan, Duras ja Genet, Nelly Sachs ja Janos Pilinszky, muiden muassa.

Avarammat sanat

Suomenruotsalainen kirjallisuus oli jo lapsuudessa ja on ollut erityisen merkittävää työlleni.

Ehkä vähemmistöasema on tuntunut kotoisalta siitä, joka on kokenut lapsena ryssittelyä ja enemmän tai vähemmän todellista syrjäytymistä. Suomenruotsalainen kirjallisuus tuntui avarammalta ja suvaitsevaisemmalta. Edith Södergranin ja Elmer Diktoniuksen merkitys kielelleni on ollut suuri. Gunnar Björling, Henry Parland ja Rabbe Enckell olivat myös tärkeitä, samoin kuin Runar Schildt.

Myöhemmistä Claes Andersson ja Jörn Donner ovat olleet tärkeitä arvo- ja mielipidevaikuttajia 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa, molemmat Tikkaset ja Christer Kihlman samoin henkisiä johtotähtiäni. Etenkin Kihlmanin merkitys kirjailijanlaadulleni on ollut suuri. Samaan sarjaan rohkeita ja ehdottomia ovat olleet ruotsinmaalaiset P.O. Enqvist ja Sven Lindqvist, jotka ovat osoittaneet, että kirjailija voi kirjoittaa mistä ja miten haluaa!

Alppilan Yhteislyseon lukiovuosina 70-luvulla kirjoittaminen oli jo muuttunut hyvinkin määrätietoiseksi. Koulussa kirjoittamiseni huomattiin, aineitani luettiin ääneen. Olin edelleenkin hyvin ulkopuolinen koko kouluajan, tunsin suurta vierautta luokkayhteisössäni. Baletin ja modernin tanssin harrastukseni nieli kaiken sen ajan, joka ei mennyt kirjoittamiseen. Kävin kääntymässä Kellariteatterissakin. Maalasin vesiväreillä ja tein erilaisia kuvakollaaseja lehdistä leikkelemistäni kuvista.

Siinä iässä nuori imee kaikenlaisia enteitä ja ounasteluja kuin rutikuiva kasvi: enteitä tulevasta menestyksestä tai merkkejä siitä, ettei mistään tulekaan mitään. Siksi en voi ikinä unohtaa, kuinka äidinkielenopettajani – ei onneksi vakituinen vaan viransijainen – eräällä tunnilla tuhahti: “Tilastojen mukaan tämän kokoisesta koulusta voi tulla keskimäärin korkeintaan yksi kirjailija. Kuvitteletko sinä, että juuri sinä muka olet se yksi!”

Tällaisia vähätteleviä lauseita olen vuosien mittaan kuullut muitakin, niiden alle musertumista yrittänyt torjua ja niiden synnyttämästä uhmasta hakenut voimaa – mutta yhtäkään niistä en ole unohtanut, enkä unohda.

Hyvä lause ei katso sukupuolta?

Noihin aikoihin, teini-ikäisenä, kirjoitin etupäässä runoja, lyhyitä aforistisia ja pitkää proosarunoa. Luin Edith Södergrania ja Eeva-Liisa Manneria. Yhteiskunnallisen osallistumisen paine oli tuolloin, 70-luvun alussa suuri.

Tunsin minäkin maailmantuskaa ja tarvetta sykkiä suuren maailmansydämen mukana. Kirjoitin Nuorten Postiin maailmankatsomuksellisia pohdintoja. Häälyin eteerisen runotyttöimagon ja hippi-maailmanparantaja-imagon välillä.

Hain edelleen naisidentiteettiäni ja kärsin edelleen siitä, ettei sopivia naisia – tekijöitä tai teosten sankareita – tuntunut löytyvän niin helposti kuin miehiä. Samastuinkin sitten väkipakolla – niin kuin kaikki naiset joutuvat – miesten kirjoittamiin, ohjaamiin ja näyttelemiin tarinoihin ja lauluihin.

Saatiin tulla reilusti 80-luvulle, ennen kuin rokin maailmastakaan alkoi tulla täysivoimaisia itsellisiä naistekijöitä. 60-ja 70-luvun popkulttuurin koin kovin sovinistiseksi senkin.

Olin jo kyllä löytänyt sielunsisaria suomalaisesta kirjallisuudesta: olin ahminut moneen kertaan Minna Canthin ja Maria Jotunin tuotannon, myös Elvi Sinervoon ja Katri Valaan tunsin kiihkeää hengenheimolaisuutta.

Nykykirjailijoista seurasin kiinnostuneena Eeva Kilven ja Märta Tikkasen tuotantoa – ja niiden vastaanottoa, usein hyvinkin järkyttyneenä. Eiväkö nainen ja mies olekaan samanveroisia kirjailijoina? Olin haaveillut että tämä olisi yksi maailman tasa-arvoisimmista ammateista. Hyvä lause ei katso sukupuolta?

Vaihtolämpöinen itsetunto

Ensimmäinen suora kirjailijapalautteeni oli Eeva Kilvelle lähetetty kortti, jossa kiitin teoksesta Laulu rakkaudesta. Seurasin hyvin tarkkaan syksyin ilmestyvää kotimaista kirjallisuutta. Selasin kustantamojen esitteet ja varasin teokset kirjastosta hyvissä ajoin.

Suosikkejani olivat Markku Lahtela, Lassi Sinkkonen, Pentti Saarikoski, Juhani Peltonen, Tytti Parras (jota kävin 70-luvun lopulla haastattelemassa Tampereella Nuori Voima-lehteen, elämäni ensimmäinen kirjailijahastattelu )… Ja 70-luvun uusista debytoijista etenkin kalliolainen Pirkko Saisio kiinnosti, Elämänmeno oli minulle shokki: kirjoittiko hän tarinani ulos?

Osallistuin vuonna 1974 Nuoren Voiman Liiton kirjoituskilpailuun ja pääsin mukaan palkintoleirille, jossa teksteistäni yhteenvedon kirjoittanut Jussi Kylätasku kannusti minua ja kehotti minua kokeilemaan proosaa. Samaisella leirillä oli runojoukkoa vetämässä myös nuori Tommy Tabermann.

Kuuluin kumminkin Pentti Saaritsan ryhmään. Saaritsaa kohtaan on jäänyt tällainen lämmin ailahdus: hänkin oli kotoisin Kalliosta ja hän luki runojani ajatuksella ja näki kirjoittajan ihmisenä. En ollut siihen mennessä juurikaan näyttänyt runojani ulkopuolisille, kotona en kenellekään ja poikaystävällekin vain valikoituja siivuja. Silloin tällöin olin lähettänyt niitä NVL:n arvostelupalveluun.

Itsetuntoni oli niin kovin vaihtolämpöinen; pelkäsin, ettei minusta olisi kirjoittajaksi. NVL:n leiri oli käänteentekevä. Vähän leirin jälkeen kirjoitin Sonja O:n ensimmäisen lauseen. Tajusin, että Elämänmeno oli 70-lukulainen, siinä missä minun esikoiseni tulisi olemaan nimenomaan 80-lukulainen.

Prolemurun yökätkyt

Kirjoitin esikoisromaaniani seitsemän vuotta. Vein sen WSOY:n Ville Vikstenille kolmeen kertaan, kaksi ensimmäistä versiota kulkivat nimellä Prolemuru ja Yökätkyt. Ville kirjoitutti ne uudelleen ja lopulta teos ilmestyi sitten uuden vuosikymmenen alussa vuonna 1981 nimellä Sonja O. kävi täällä.

Kirjoitusprosessin aikana isäni kuoli, kaksi lapsuudesta minulle tärkeää 17-vuotiasta kissaa kuolivat – ja sain opintoni likimain päätökseen. Noina vuosina syntyi rokin uusi aalto, punk; klassisen musiikin puolella E-P Salonen ja Magnus Lindberg kumppaneineen perustivat Korvat auki -yhdistyksen; tuli Pete Q:n ensi-ilta. Menin kesätöihin SKS:n arkistoon voidakseni kuunnella Waltarin kirjailijahaastattelut. Hänen esimerkkinsä antoi selkärankaa kirjoittamiselle.

Sonja O. kävi täällä on nuoren naisen kehityskertomus, odysseia naisen näkökulmasta kirjoitettuna. Se on paitsi seksuaalisen heräämisen ja kypsymisen kuvaus, myös kuvaus naisidentiteetin, naismaailmankuvan etsinnästä.

Vielä tänään murrosikäiset tytöt kirjoittavat minulle ja kertovat juuri lukeneensa kirjani. Siitä on tullut initiaatiokirja, se kulkee sukupolvissa. Äidit antavat sen tyttärilleen, jotka antavat sen edelleen omille tyttärilleen. Kirjassa kumisee taustalla sota, Karjalaa muistellaan, opiskelijapiireissä uudet tuulet jo puhaltavat ja tehdään tiliä 70-luvun taistolaisuudesta.

Kirjasta tuli sensaatio. Se myi, siitä puhuttiin, se sai palkintoja. Saatoin sanoa kuin Waltari: eräänä aamuna heräsin kuuluisana. Vieläkin minulta kysytään, eikö sellainen debyyttikohu ole taakka. Nykyisin vastaan, että jos täytyy lyödä itsensä läpi, taitaa sittenkin olla parasta tehdä se heti ensialkuun, tulevatpahan lukijat sitten kertaheitolla tuntemaan. Ja olinhan minä Sonja O. kävi täällä -romaanini ilmestyessä jo 27-vuotias, en enää ihan nuori.

Elämän paatoksesta älä hellitä

Esikoisteosta edelsi myös varsin aktiivinen vaihe: opiskelin ahkerasti yliopistolla ja kirjoitin eri kulttuurilehtiin, seurasin kirjallisuutta, teatteria ja tanssitaidetta. Olin mukana Nuoren Voiman Liiton jäsenistä koostuneessa Myrsky-ryhmässä ja olin ollut mukana perustamassa Kiima-lehteä, poikkitaiteellisen kirjallis-musiikillis-punk-henkisen nuorison äänitorvea. En siis debytoinut aivan pystymetsästä.

Opiskelin vuosina 1973–1980 Helsingin yliopistossa pääaineinani englantilaista filologiaa, soveltavaa psykologiaa ja kotimaista kirjallisuutta. Kuuntelin erityisen mielelläni luentoja.

Luennoitsijoista varsinkin Kai Laitinen, Maria-Liisa Kunnas (nykyinen Nevala) ja Panu Rajala olivat minulle inspiroivia. Englantilaisen filologian puolelta sellainen oli Tim Steffa, psykologiassa Erkki Rutanen, jonka aivofysiologian luennot olivat sellaisia, että olen visusti säilyttänyttänyt muistiinpanoni oheispiirroksineen. Olin hyvin kiinnostunut ns. antipsykiatrisesta koulukunnasta, luin innoissani Franco Basaglian ja R.D.Laingin teoksia.

Oman debyyttini aikaan maailmalla debytoi myös muuan nuori italialaisperäinen nainen. Hänen vaikutuksensa ajatteluuni, hänen esimerkkinsä on ollut merkittävä. Näen hänen rajojen rikkomisessaan ja ennakkoluulottomassa sukupuolikaksinaismoraalin pilkassaan paljon samaa. Maailma on sittemmin tullut tuntemaan hänet Madonnana.

Itselleni ehkä luonteenomaisestikin kasasin itselleni aikamoisen polttorovion valmiiksi ennen esikoiskirjani valmistumista. Taistellessani viimeisen version kanssa, täynnä epävarmuutta ja itse-epäilyjä, menin ja kirjoitin yhdessä Esa Saarisen kanssa Ylioppilaslehteen uhmakkaan artikkelin, jossa me lyttäsimme vanhoiksi pieruiksi suurin piirtein koko sen hetkisen suomalaisen romaanitaiteen.

Siitä jutusta nousi tietysti valtava haloo, ja me kaksi saimme puolustaa teesejämme muun muassa Eino Leino-seuran suuren ja melko aggressiivisenkin yleisön edessä. Sitä tilaisuutta olen kuvannut kirjassani Syysprinssi. On helppo kuvitella, mikä riemu ja riekkuminen siitä olisi noussut, jos esikoiskirjani olisi sitten ollut pelkkä vaimea pikkuinen tuhnu. Olisin roihunnut.

Tästä episodista halusin kertoa siksi, että se liittyy siihen, mitä alussa kerroin alitajuisesta kriisinkaipuustani – ilmeisesti minulla on tarve luoda mahdottomia tilanteita, joista selvityminen laittaa luovuuteni liikkelle. Kamikazemeininkiä, kieltämättä.