> Miten minusta tuli minä (YLE, MP3)
> Miten kirjani ovat syntyneet
> Teosteni tunnuspiirteitä
> Ajankuvia
> Elävä arkisto (YLE)

Olen iäkkäiden vanhempien kuopuslapsi. Vanhempani olisivat voineet olla isovanhempiani, isäni syntyi vuonna 1914 ja äitini 1912. Äitini oli 42-vuotias kun synnyin. Nykyisin tämä synnytysikä ei ole enää ihme, mutta 50-luvun puolivälissä taisi vähän ollakin.

Isäni oli syntyisin Kannaksen Raivolasta ja äitini Kuopiosta. He tapasivat ja menivät naimisiin Viipurissa, jossa minua kymmenen vuotta vanhempi sisareni ehti syntyä, äidin tarinoiden mukaan Viipurin viimeisenä lapsena. Isäni haavoittui sodassa ja äitini joka työskenteli Viipurin kenttäoikeudessa oli hänkin joutunut näkemään paljon kauhistuttavia asioita.

Lapsuuteni oli täynnä Karjalaa, molemmat vanhempani olivat hyviä tarinankertojia. Perheessämme oltiin verbaalikkoja – vanhempani oikein ylpeilivät sanavarastoillaan. Heidän riitansa olivat huikeaa kuultavaa, isän karjalaisrepertuaari vastaan äidin savolaisrepertuaari.

Traagisen juonteen tähän kielellä briljeeraamiseen tuo vanhemman sisareni puhevika; vain me perheenjäsenet ymmärsimme täydellisesti suu- ja kitalakihalkioisena syntyneen sisareni puhetta. Hän ei siis koskaan osallistunut näihin kielibakkanaaleihin. Joskus olen tuntenut syyllisyyttä runsaasta kielestäni; tuntui kuin kielellisessä lahjakkuudessani olisin jollakin tapaa saanut myös sisareni kielen.

Asuimme ensin Viidennellä Linjalla kahden huoneen asunnossa, sitten Brahenkadulla kahden huoneen, hallin ja keittokomeron asunnossa. Lapsuuteni maisema on tuo ydinkallion karhea, vilkas, meluisa katukuva. Lapsuudenkotini oli rikkinäinen, taloudellisia huolia ja muita murheita täynnä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi kirjoja luettiin ja runoja kirjoitettiin vähän joka pöydän päällä.

Kotihyllyssä oli paljon kirjoja, ensimmäisiä elämyksiä olivat Suomen kansan tarinat ja Tuhannen ja yhden yön tarinat, jotka luin heti kun jaksoin paksuja kirjoja kannatella. Isäni lempikirjailijan Sillanpään ja äitini idolin Aino Kallaksen kaikki teokset olivat myös kirjahyllyssä ja niistä sitten jatkoin.

Asuimme aivan Kallion kirjaston vieressä. Opin lukemaan nelivuotiaana ja aloin käydä kirjastossa äidin kanssa pian sen jälkeen. Kirjastovirkailijat muistavat minun käyneen kerran yksin kahden kauppakassin kanssa. Kassit olivat minua suurempia eikä minulla ollut korttia mukana. Virkailijat tunsivat äitini ja antoivat minun viedä kirjat kotiin, antoivat minulle leikkikuitin lainoistani.

Olen koko elämäni ollut ahkera kirjastonkäyttäjä, ei ole harvinaista että yhä vielä käyn lähikirjastossa useamman kerran viikossa. Tietokoneen käyttö ja internetinnostukseni eivät ole tätä kirjastossakäymisen tapaani vähentäneet.

Molemmat vanhempani kirjoittivat mielellään. Isä kirjoitti aktiivisesti työpaikkalehteen ja muihinkin lehtiin, etupäässä runoja ja matkakertomuksia. Hän oli vakuutusvirkailijan työnsä ohella venäjän kielen tulkki ja matkusti erilaisten kauppavaltuuskuntien mukana Neuvostoliitossa.

Isä osallistui monenlaisiin kirjoituskilpailuihin ja keräsi paitsi kasveja, myös suomen kielen murresanoja. Isä kannusti minua kirjoittamaan, toi kotiin työpaikan kirjoituskoneen ja osti minulle ensimmäisen oman koneeni.

Äiti kirjoitti runoja ja päiväkirjaa. Hän osasi Leinon runoja ulkoa ja lausui niitä mielellään tupakan sauhuja puhallellen. Hän myös lauloi runoja, joskus Kantelettaresta muistamiaan, joskus keksi niihin sanoja itse laulaessaan.

Äidin suku on isän puolelta Kaavilta kotoisin ja hyvin musikaalista, joukossa viulun ja kanteleen rakentajia, Mustosia. Äiti kertoi minulle usein lapsuudessa että minussa virtaa samaa verta kuin Eino Leinossa. Tämä antoi minulle – ihmisaralle lapselle jolla oli paljon erilaisia pelkotiloja ja psykosomaattisia oireita – sisäistä voimaa. Minulla oli suuri salaisuus josta ammensin.

Näin ensimmäisen puukotuksen viisivuotiaana Helsinginkadulla, eivätkä katutappelut aivan ikkunamme alla ja Mustan Maijan sireenin ääni keskellä yötä olleet mitenkään erikoisia. Isänikin vieraili silloin tällöin Pengerkadun putkassa. Monet koulutoverini joutuivat deekikselle jo murrosikäisinä, tupakasta oli lyhyt matka tinneriin ja alkoholin kautta huumeisiin. 70-luvun lopulla olin töissä Sörnäisten keskusvankilassa ja siellä heitä sitten tapasin, entisiä luokkatovereitani, kuka mistäkin rötöksestä tuomittuna.

Isäni oli tuurijuoppo ja humalapäissään väkivaltainen. Jo varhain pakenin kodin ongelmia ulos – urheilukentille, kaveripiireihin ja lukuisiin harrastuksiin. Kirjoittaminen oli kuitenkin jo noin kahdeksanvuotiaasta alkaen se numero yksi: tiesin että minusta tulee kirjailija.