Sonja O. kävi täällä

Puhelin tuli ensimmäisenä hulluksi, sitten meni postilaatikko sijoiltaan. En edes uskalla ajatella, miltä sähköposti olisi näyttänyt, jos sellainen olisi ollut syksyllä 1981.

Kirja ilmestyi vasta lokakuun puolivälissä, mutta jo viikkoja aikaisemmin toimittajat heräsivät. Kustantajalta oli alkanut kuulua kuisketta. Markkinointiväki osasi hommansa: jokainen kulttuurimaailman tapahtumista vähänkin kiinnostunut toimittaja ja skribentti halusi haastatella esikoiskirjailijaa.

Minä olin tuolloin vähän yli parikymppinen opiskelija, kirjoittanut esikoistani seitsemän vuotta ja opiskellut saman verran yliopistolla. Gradu oli tekemättä, laudaturtentti odotti suorittamistaan. Rahat olivat loppuneet moneen kertaan, omat ja poikaystävän.

Lähinnä poikaystävän rahoilla maksettiin Kallion kämppien vuokrat, yksiöiden ja pikku kaksioiden; noina vuosina muutimme lähes joka vuosi kun asunnot myytiin aina alta. Vaasankadun, Flemarin ja Kurvin kortteleissa olen asunut melkein joka talossa. Sonja O:n viimeisen version aloitin Kurvin kulmatalossa Hesarilla, jatkoin Kaarlenkadulla ja sain valmiiksi Kustaankatu viidessätoista.

Ville Viksten lohdutteli: kohta unohdat ajatella opiskeluasioita ja rahahuolia. Minua nauratti; niin kai kustantajan täytyy rauhoitella tärisevää esikoiskirjailijaa. Villehän se oli minun tekstejäni yhä uudelleen ja uudelleen lukenut; soitteli välillä kun mitään ei kuulunut, kyseli leikkisän nuhtelevasti missä se romaani viipyy.

Malja Villelle!

Mutta ei Villekään olisi uskonut millainen mylly syksyllä alkoi. Mylly, sirkus, karuselli, hurlumhei. Kaikenlaisilla sanoilla olen yrittänyt sitä kuvata. Nyt puhuttaisiin breikkaamisesta, Läpilyönnistä isolla l:llä, mutta se sana on tähän tarkoitukseen liian kliininen, turhan trendikäs.

Kun Sonjan arvostelu oli Hesarissa, Jussi Kylätasku oli ensimmäinen, joka soitti – kello taisi olla puoli kuusi aamulla – ja onnitteli. Se lämmitti. Jussi K. oli se ohjaaja Nuoren Voiman Liiton kirjoittajaleirillä, joka ehdotti, että kokeilisin runojen sijasta välillä proosaa.

Malja Jussille!

Arvosteluja tuli, monenkarvaisia sellaisia, monen mieskriitikon kirjoitukset itkettivät silloin ja naurattavat nyt; tuli esirukouksia sieluni puolesta, avioliittotarjouksia, puhelinnumero vaihtui tiuhaan, uusia painoksia rytisi melkein kerran viikossa, päiväkirjat täyttyivät merkinnöistä, samppanjaa juotiin kengästä tiuhaan Kosmoksessa ja Vanhalla, ja Erkon palkintokin tuli.

Pyydettiin esiintymään kirjastoihin, kouluihin ja erilaisille festivaaleille, ostettiin elokuvaoikeuksia ja teatterioikeuksia, itse Pentti Saarikoski sanoi haluavansa ruotsintaa kirjani (Pentille lahjoittamani kappale palasi sitten kirjahyllyyni ex-mieheni Saskan mukana muutamaa vuotta myöhemmin, kun poika peri isänsä jäämistön!).

Malja myös Markéta Hejkaloválle, joka käänsi Sonjan tsekiksi (yhdeksän vuoden työn tuloksena) vuonna 1992: Byla tady Soña O. – ja kirjoittajana Anja Kauranenová.

Kuten lukija saattaa jo arvatakin, syksyllä 1981 elämäni muuttui kertaheitolla. Kasvoni tulivat tutuiksi, minusta tuli ihminen, jolle vieraat alkoivat puhua. Oli minulle juteltu ennenkin, tietysti, Kallion ja Sörkan tapaan, mutta incognitona, kuin kenelle tahansa dallaajalle.

Rahaakin tuli ja ostin itselleni ensimmäisen oman asunnon, Helsinginkatu 15:sta, Tenkan ja Alkon välistä. Oi niitä aikoja: siniset nahkahousut, violetinvärinen otsatukka, kissoja, juhlia, taiteidenvälistä leiritoimintaa, rakkautta.

Julkisuus tuli ollakseen. Vuosia olin ”se Sonja O:n kirjoittaja”. Vähänhän se jo alkoi haukotuttaa ja närkästyttääkin, mutta kun aikaa on kulunut, olen alkanut ajatella, että jos täytyy lyödä itsensä läpi ja saada nimensä ihmisten mieliin, kai se on hyvä tehdä ensimmäisellä kirjalla. (Tosin vaihdoin vuosia sitten nimeä, mutta kyllä pienessä maassa osataan yhdistää, vaikka kirjailija vaihtaisi nimeään joka vuosi!)

Pakko myös kaiholla muistella, miten seikkaperäisesti ja aidon uteliaasti toimittajat Sonjasta kirjoittivatkaan; harvoin enää näkee sillä tavalla kirjallisuuden maailmaa rakastavia ja siihen intohimoisesti heittäytyviä toimittajia. Ulla-Maija Paavilainen, Maija Alftan ja Helena Hämäläinen nousevat ensimmäisinä mieleen.

Malja noille suotta parjatuille naistenlehdentoimittajille; ainakin 20 vuotta sitten heidän joukossaan oli paitsi aitoa lukeneisuutta ja syvällistä sivistystä, myös kykyä innostua ajan uusien ilmiöiden edessä. Moni tuntui huokaisevan Sonja O:n luettuaan: hyvästi 70-luku!

Yhäkin saan viikoittain lukijakirjeita nuorilta tytöiltä, jotka ovat juuri laskeneet Sonjan käsistään (heidän äitinsä ovat aikoinaan ostaneet sen) ja haluavat kertoa minulle elämäntunnoistaan ja kokemuksistaan, esitelmistä joita hautovat koulun äidinkielentunneille. Heidän ajatuksensa, haaveensa ja intohimonsa liikuttavat minua. Joukossa on myös aina joku, joka kertoo haluavansa kirjailijaksi, ja kysyy, miten jaksaisi kannatella niin hurjaa unelmaa.

Malja nuoruudelle ja unelmille!

Itse luen 27 vuoden takaista – nyt jo 17 romaanin takaista – esikoistani haikein mielin. Siinä ydintyy eräs aikakausi, 70-luvun vaihtuminen uudeksi vuosikymmeneksi. Sonja O:ssa on nuoruuteni iloa ja uhmaa, perheeni historiaa, hullua rakkautta ja anarkiaa, suomalaisen punk-kulttuurin ja uusien, vaihtoehtoisten elämäntapojen sykettä.

Ja kulkurileidi tallaa omia polkujaan vuosikymmeneltä toiselle, uusien sukupolvien tietoisuuteen. Kirjan vuonna 2004 ilmestynyt neljästoista painos myytiin jokin aika sitten loppuun. Viidennentoista painoksen otti Suuri Suomalainen Kirjakerho tammikuussa 2008.

Malja 27-vuotiaalle Sonjalle!