Koiranelämää

Ilmakoira Ilona

Toivoitko sinä lapsena koiraa? Oikein kovasti? Kukapa ei olisi toivonut. Minä toivoin nelivuotiaasta saakka kiihkeästi itselleni vuoroin saksanpaimenkoiraa (Rin Tin Tiniä), vuoroin Skotlannin paimenkoiraa (Lassieta). Jokaisen syntymäpäivätoivelahjalistan ja jokaisen joulutoivelistan, ja jokaisen muuten-vaan-toivomus-listan, ensimmäisenä, paksunnettuna, suurilla tikkukirjaimilla kirjoitettuna, oli: IKIOMA KOIRA.

Olin jo ristinyt sen tulevan, olipa se sitten minkä rotuinen tai näköinen hyvänsä, Ilonaksi. Oikein ymmärretty: tuleva koirani saisi loppujen lopuksi olla ihan kaikenkarvainen, eikä sen siis tarvinnut olla mikään filmitähti ja muotovalio, kunhan on koira, ja oma.

Ilmakoira Ilona. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta muistelkaa omaa lapsuuttanne. Ennen kuin se ihka oikea Ilona tulisi, oli Ilmakoira Ilona. Tämä Ilmakoira Ilona oli meidän perheenjäsenemme, vaikka kukaan muu kuin minä ei nähnyt sitä. Juttelin sille, paijailin sitä, rapsuttelin pöydän alla, pesin kylpyhuoneessa lukkojen takana, opetin sille temppuja ja ruokin sitä. Ja tietysti: joka yö se nukkui vieressäni peiton alla. Se oli minun ikioma Ilmakoira Ilonani, oma salaisuuteni, josta en silloin enkä koskaan kertonut kenellekään, josta en kirjoittanut päiväkirjaan, josta en piirtänyt yhtään kuvaa; niin tarkkaan sitä varjelin. Kuinka se Pikku Prinssi sanoikaan: odotus antaa jo onnentunteen.

Omaa Koiraa toivoessa (ja salaista fantasiakoiraani hoidellessani) nautin kyllä myös Muiden Koirista. Meidän rapussamme asui kaksi koiraa, vanhapiika-sairaanhoitajan sileäkarvainen mäyräkoiraneito Olivia ja talonmiehen sekarotuinen Jeri. Muita Muiden Koiria olivat Kirstinkadulla asuvan kuuluisan tangolaulajan leskirouvan Karjalan karhukoira Aimo ja puiston toisella puolella Porvoonkadulla asuva yksinäisen vanhan herran suomenpystykorva Tellu. Barbe ja Buster olivat pulskat rottweiler-sisarukset, joiden ulkoiluttamiseen tarvitsin kaverin mukaan.

Jostain muistin hämäristä nousee myös pieni kiinanpalatsikoira, jonka nimeä en muista, mutta tuoksun muistan, ja pyöreiden ruskeiden silmien tuikkeen, kun se näki minut ulko-ovella kysymässä pääseekö se ulos. Sen emäntä oli niin lihava, ettei oikein jaksanut ulkoiluttaa koiraansa, käytti vain kerran pari päivässä rapun edessä pissalla. Joskus olin haistavinani hänen hengityksessään alkoholin lemahduksen ja vähän surin koiraa; muistikohan emäntä ruokkia sitä kunnolla. Emännältä sain kuitenkin aina lantin palkaksi ulkoiluttamisesta, vaikken sitä vailla suinkaan ollut, ainakaan ensisijaisesti.

Kaikkein rakkain Muiden Koira oli kuitenkin Sturenkadulla, Linnanmäkeä vastapäätä asuneen nuorenparin tummanharmaa, pörröinen Jekku. Nuorelle parille oli syntynyt vauva, joten Jekun ulkoilutus oli hiukan retuperällä, niin ne minulle sanoivat – ja ilahtuivat, kun hain koiraa niin usein ulos. Jekun kanssa teinkin pitkiä lenkkejä Alppipuistoon ja joskus Keskuspuistoon saakka. Jekku odotti minua päivisin ikkunassa, siltä minusta ainakin tuntui, sillä aina kun koulupäivän ja läksyjenteon jälkeen kuljin pitkin Sturenkatua, näin jo kaukaa Jekun nojaavan ikkunalautaa vasten, ja ainakin minusta näytti siltä, että se hymyili leveästi koko kuonollaan, kun näki minut. Sanomatta selvää, että kaikille kysyjille kerroin, että se oli minun koirani.

Joinain päivinä, varsinkin kesälomalla, ulkoilutin kaikkia Muiden Koiria päivittäin. Äiti vähän kauhisteli, miten ne ihmiset antavat minun taluttaa niin suuria koiria, mutta vakuutin, että osasin kyllä käsitellä niitä. Sitäpaitsi sain liikuntaa, ja vähän taskurahaakin. Äiti nyökytteli. Ainakin osasin siis käsitellä äitiäni.

Hartaista toiveistani huolimatta ihan oikeaa Omaa Koiraa ei meidän perheeseemme koskaan tullut. Kissoja, marsuja, tanskalaisia tanssihiiriä, kilpikonnia, gerbiilejä, undulaatteja ja akvaario kyllä tuli. Mutta kaikkien näiden ihanien lemmikkien keskellä kaipasin aina kiihkeästi sitä ihan Omaa Koiraa.

Miten vanhempani perustelivat kantaansa? Allergioita ei perheessämme ollut kellään, eikä niistä siihen aikaan, 60-luvulla, puhuttukaan. Ulkoiluttamisen mahdollisesta vähyydestäkään ei varmaan tullut sanomista, kun päivittäin taluttelin puolta tusinaa koiraa. Äiti ja isä eivät vain yksinkertaisesti halunneet koiraa. He eivät olleet koiraihmisiä. Sen ymmärrän nyt jälkikäteen – nyt kun minulla viimein on kaksi Omaa Koiraa – kirkkaan hyvin.

Äiti ja isä nököttivät mieluiten sisällä, lukivat, kirjoittelivat, katsoivat telkkaria, nahistelivat, isä ryyppäili tuurejaan, ja niin edelleen. Perussuomalaista elämänmenoarkea. Ei siihen koiria kaivattu; ja nyt ajatellen, hyvä niin. Ehkäpä opin myöhempää elämää varten tärkeitä asioita vanhempieni kiellon kautta: opin pettymään ja jakamaan, kun opin iloitsemaan kaikista Muiden Koirista, joiden turkkeihin kuiskuttelin salaisuuksiani ja ikäviäni. Opin myös näkemään muiden ihmisten elämää, erilaisia olosuhteita ja kohtaloita, sillä niihinhän myös kurkistelin sisään oven raosta, kun hain koiria lenkille. Ja opin kaiketi jotain myös mielikuvituksen mahdista ja salaisuuksien kauneudesta, kun taluttelin Ilmakoira Ilonaani varhain aamulla pitkin Kallion katuja.

Ai miten Ilonan kävi? Hassu kysymys. Mielikuvituskoirat eivät vanhene ikinä, eivätkä kuole koskaan – tuossa se istuu jalkojeni juuressa kun kirjoitan tätä, heiluttaa kuono koholla tyytyväisenä häntäänsä; hänestä kirjoitetaan, ensimmäisen kerran.

> Uusi isäntä tuli taloon
> Koiranelämää Kreetalla