Koiranelämää

Koiranelämää Kreetalla

Ei voi olla totta, moni tuttava toteaa, kun kerron, että perheemme lemmikit, jackrussell-sisarukset Onni ja Peppi, ovat matkustaneet joka kesä mukanamme toiseen kotiimme Kreetan Haniaan. Eikö se ole hirvittävän hankalaa? Kahden koiran kanssa lentäminen? Ja vielä kahden energisen jackrussellin? Eikö niiden kanssa koko kesä Kreetan kuumuudessa ole vaivalloista?

Mikä ei tapa, vahvistaa. Aloitetaan alusta:

Ennen korvasirua koirillamme oli kesän lentomatkaa varten hankittuna oma keltainen passi, rokotuspassi, joka piti aina täydentää eläinlääkärin luona ennen matkaa ja jota sitten näytimme tsekkauksessa tiskillä samaan aikaan kun esittelimme omat passimme ja matkalippumme.

Sitten tuli h-hetki. Finnairin virkailija lähestyi meitä. Onni ja Peppi oli vielä ennen koppiin laittamista juotettu ja pissatettu ja kopin juoma-astiaan laitettu jääpaloja matkan ajaksi. Olkaa kärsivällisiä, minä lohduttelin, matka kestää vain kolme ja puoli tuntia ja sitten pääsette taas juoksemaan. Hyvää matkaa! minä huikkasin niille kun ne liukuivat hihnaa pitkin pois.

Ei se ruumassaolo niin kauheaa ole; Finnairin koneissa eläintenkuljetustila on lämmitetty ja hiukan valaistukin, minulle oli kerrottu ennen ensimmäistä yhteistä lentoamme. Piti kuitenkin varmistaa ennen koneen lähtöä lentoemänniltä: ovathan koirat ihan varmasti mukana. Kyllä ne hassunnäköiset naamat sinne menivät, minulle vastattiin hymyillen. Olo huojeni hiukkasen, olimme siis samassa koneessa. Hetken päästä piti kuitenkin vielä kerran tarkistaa: tulivathan varmasti tähän koneeseen, etteivät lastinkuljetuskärryt vahingossa kurvanneet esimerkiksi siihen viereiseen, joka lähtee Roomaan? Kärsivällinen hymy ja ystävällinen vastaus: kyllä ne lemmikit mukana ovat.

Mieheni oli lennon aikana kuulevinaan ruumasta ääniä; ei kai vain Onnin ja Pepin sydäntäsärkevää ulinaa? Lentoemännät olivat äärimmäisen ymmärtäväisiä. Jollain oli omakin koira, joka oli matkustellut lentokoneessa, ja aina oli kaikki mennyt hyvin. Ja minähän uskoin. Kun halusin uskoa.

Hanian kentällä hermoilin ensimmäiseksi sitä, miten kreikkalaiset matkatavaranpurkajat käsittelevät koirankoppiamme. Eiväthän vaan visko ja heittele sitä miten sattuu kuljetusautoon? Ettei koirillemme satu onnettomuutta, jalka poikki tai lonkka pois paikoiltaan? Entä jos koppi hajoaa ja terrierit pääsevät karkuun?

Kaikkien matkalaukkujen jälkeen ne kumminkin sieltä tulivat; liukuivat kopissaan hihnaa pitkin, kaksi hikistä mustavalkoista terrierinnaamaa – ja mikä valtava haukku ja hännänhuiske, kun ne näkivät ikioman perheen vastassa! Äkkiä kopista ulos, valjaat päälle ja menoksi. Ensimmäiset pissat lentokentän ovensuuhun, läähätystä, ihmetteleviä nuuhkaisuja: täällähän on samanlaista kuin kotisaunassa ja mitä ihmeen hajuja täällä on sakeanaan?

Kotipihalla koirat pääsivät vapaiksi, ja ne alkoivat heti villisti temmeltää ympäriinsä, ottaa uutta reviiriä haltuunsa. Outoja kasveja, kaskaiden sirinää, lintujen ääniä, merituulta, läheisen tavernan lihavartaisia tuoksuja. Hiukan rauhoituttuaan ne joivat kaksi kupillista vettä yhteen menoon ja pureskelivat ahnaasti kuppien viereen laittamiamme jääpaloja. Siitä tulikin niiden lempitapa Kreetan kesinä. Ne alkoivat rouskuttaa päivittäin myös kaskaita. Jotenkin ihmeellisesti ne saivat vikkeliä laulukaskaita kiinni ja söivät ne ahmien. Ääni oli samanlainen kuin puraisisi näkkileipää. Joskus kuulosti kuin kaskaat olisivat vielä kilisseet matkalla koirien vatsaan…

Entäs sitten naapuritalojen kissat! Jokainen mirri sai taatusti elämänsä kyydin, jos yritti tulla vierailulle pihapuutarhaamme. Jotkut sähisivät vihaisina aidan päällä ja murisivat uhkaavinta kreikkalaismurinaansa, mutta Onni ja Peppi olivat tiukkoja uudesta reviiristään.

Koirien aamu- ja iltalenkit oli pakko tehdä niin aikaisin ja niin myöhään, ettei aurinko porottanut eikä asvaltti ollut niin kuumaa, että koiramme olisivat polttaneet skandinaavisenherkät anturansa. Pinjametsälenkeillä näimme aina jotain jännittävää: lepakoita, tornipöllöjä, vihreitä liskoja ja vuorikylistä tulleiden vihanneskauppiaiden aaseja. Aamuvarhain kävimme koirien kanssa meressä uimassa. Onni ja Peppi jahtasivat kaloja, joita näkivät kirkkaan veden läpi, ja joskus ne onnistuivat säikäyttämään rantaan tulleen mustekalankin. Sen lonkeroista habitusta ja koikkelehtivaa etenemistä koiramme katselivat päät kallellaan. JA MIKÄ TUO ON? saattoi lukea niiden ilmeistä.

Tyttäriemme ystävät olivat myös kesäisin luonamme Hanian kodissamme. Mitä enemmän lapsia, sitä hauskempaa koirilla oli. Aina joku heittämässä palloa, suihkuttamassa pihasuihkulla tai rapsuttamassa nahkeaa kainaloa.
Näin vietimme useita kesiä. Elimme yhdessä monenlaisia hassuja tapahtumia; muun muassa paikallisen sähkömies-Konstantinin yllättävän ketteryyden, kun hän loikkasi kauhuissaan pihallamme kasvavan araukaarian oksalle, kun erehtyi tulemaan portistamme etukäteen ilmoittamatta. Koimme huikeita lämpötiloja; viikkoja, jolloin mittari ei laskenut alle neljänkymmenen ja koirat makasivat kivilattialla läähättäen, me sohvilla ja puutarhakeinuissa samassa asennossa. Joskus tuli haava tassuun, joskus löytyi punkki korvalehdestä, joskus kreetalainen koiranruoka maistui, joskus taas ei.

Eräänä kesänä Peppiin iski mystinen virustauti, josta eivät saaneet selkoa sen enempää kreetalaiset kuin myöhemmin suomalaisetkaan eläinlääkärit. Luulimme jo, että Peppi kuolee tautiinsa, mutta syksyn mittaan, Suomeen palattuamme se toipui ennalleen. Tänä päivänäkään emme tiedä, mikä rajun taudin aiheutti; jokin trooppinen virustauti se todennäköisesti oli, Suomessa tuntematon. Silloin päätimme, että ehkä olisi parempi jos koiria hoitaisi joku kotona sillä aikaa kun olemme Kreetalla. Päätös oli surullinen, mutta sitä oli helppo perustella, ensin itselle ja sitten lapsille.

Toissa kesänä koirat eivät enää olleet mukanamme. Lentokenttävirkailijat etsivät katseillaan suurta viininpunaista kuljetuskoppaa perheemme nähdessään. Tutut lentoemännät kyselivät, missä vekkulit terrierimme ovat. Kerroimme, että ne jäivät tällä kertaa kotiin.

Se oli aika vaitelias lento. Kai ne siellä kotona pärjäävät? Eivät kai ne ikävöi meitä ihan hirveästi? Ja niin edelleen. Surutyötä. Irtiottokipuja. Ja myönnettäköön, talo tuntui tyhjältä ilman vilkkaita duracell-russeleitamme. Mutta toisaalta, näinä vuosina tyttäremme ovat tulleet myllertävimpään murrosikään, kuten kaikki kaverinsakin. Ja tuttavien uusi ihmettelevä kysymys kuuluu: eikö se ole hirvittävän hankalaa, meluavan ja bilettävän murkkulauman kanssa eläminen? Eikö niiden kanssa koko kesä Kreetan kuumuudessa ole vaivalloista?

Hm. No jaa. Mutta se on jo toinen tarina.

Uusi isäntä tuli taloon

Ilmakoira Ilona