Anja Snellman kertoi Johnny Kniga -lehden haastattelussa omien kirjojensa käännöksistä ja suomalaisesta kirjallisuusviennistä.

Mikä on ollut kirjojesi tie ulkomaille?

80-luvulla kun aloitin, kustantajilla ei ollut nykyisenkaltaista halua puffata kotimaisia kirjailijoita ulkomaille. En myöskään kuulunut silloin niihin kirjailijoihin, joita Kirjailijaliitto ja silloinen Kirjallisuuden tiedotuskeskus mieluiten esittelivät ulospäin. Joskus 90-luvun alussa, kun tuotantoakin oli jo kertynyt, aloin tuumia itsekseni – luettuani paljon nykyeurooppalaista kirjallisuutta – että miksen minäkin?

Kustantajani silloinen ulkomaanmyyjä ei kuitenkaan uskonut mahdollisuuksiini. Jos on Suomessa tunnettu, ei se vielä tarkoita, että kukaan kiinnostuisi maailmalla, hän sanoi. Looginen ajatus?! Vähän ihmettelin. Eikö ensin pidä nimenomaan lyödä itsensä läpi kotimaassa ja sitten vasta haaveilla breikkaamisesta ulkomailla?

Onneksi minulla oli hyviä haltiattaria – suomenruotsalaisella puolella. Olen ikuisesti kiitollinen Tuva Korsströmille ja Marianne Bargumille siitä, että he toistelivat nimeäni Ruotsissa ja vähän muuallakin, kun kyseltiin varteenotettavia suomalaisia kirjailijoita, joita kannattaisi kääntää.

Agentti hoitikin sitten loput. Minulla oli yli kymmenen vuotta ruotsalainen agentti, joka tuli, näki työni ja alkoi myydä. Nyt teoksiani on käännetty yli kymmenelle kielelle ja uusia kieliä tulee vuosittain. Keväästä 2008 alkaen olen ollut yhdysvaltalaisen agenttitoimiston listoilla.

Millaisia määriä kirjojasi on suunnilleen painettu? Miten teostesi vientipolitiikka on mielestäsi hoidettu? Miten ulkomaiset kustantajat ovat teoksiasi kohdelleet? Millaista markkinointia he tekevät? Käytkö eri maissa esimerkiksi kirjakauppavierailuilla?

Ruotsissa ja Saksassa painosmäärät ovat isoja, sillä kustantajatkin ovat isoja: Random Housella (Bertelmanns) 10 000 ensimmäiseksi painokseksi ja Norstedtillakin useita tuhansia, ja molemmissa maissa kirjani ovat menneet myös toiseen painokseen. Myös Tsekeissä ja Turkissa (!) kirjoistani on otettu useampia painoksia.

Mutta lukumäärä ei ole tärkeä vaan se, että kirjailijantyöni on saanut ulkomailla pysyvän jalansijan, juurtunut muutamiin maihin. Kustantajat esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa julkaisevat nykyisin jokaisen uuden teokseni. On syntynyt luottamuksellinen kustantaja-kirjailijasuhde. On syntynyt jatkuvuus, oma ulkomainen lukijakunta. On erittäin tärkeää, että ulkomainen kustantaja myös lanseeraa kirjailijan kunnolla. Agentista on sekin hyöty, että hän myy teoksiani vain varteenotettaville kustantajille ja hyviksi tunnetuille kääntäjille. Epämääräiset helppoheikit jäävät heti pois kuvioista.

Näissä asioissa on pidettävä pää kylmänä ja sanat suitsissa. Kääntämisen ja ulkomaanvalloitusten maailmassa on helvetisti tyhjiä lupauksia, bluffia, huijareita ja ylisanoja. Kysymys on raa’asti ostamisesta ja myymisestä. Nykyään myös kirjailijan on näyttävä ulkomailla; jos ei siihen ole tottunut – siis esiintymään, lehdistötilaisuuksiin, televisioon, kiertueisiin – ei totu nykyisiin käännöskuvioihin. Ulkomailla kilpailu on kovempaa ja hommat on hoidettava ammattimaisesti – ja vieraalla kielellä!

Suomalaiset eivät ole pr-kansaa. Vasta nuoret rockmusiikin viejät ovat oppineet sen: tyypin on saatava ensin tuhtia buustia kotimaasta – ja paljon! Maailmanvalloittajat on ikäänkuin työnnettävä ylpeästi pesästä suuren maailman tuuliin kokeilemaan siipiään.

Tähän liittyy eräs kokemukseni yli kymmenen vuoden takaa. Eräässä pohjoismaassa järjestettiin Suomi-tapahtumaa ja minut pyydettiin edustamaan nuorempaa kirjailijapolvea. Kustantajani oli tilannut eräältä naispuoliselta kriitikolta esittelytekstin. Kriitikko oli kirjoittanut jo aikoinaan teoksistani happamesti, ja nyreännihkeä oli tämä niin sanottu pr-tekstikin.

Hämmästyin, kauhistuin ja kieltäydyin lähtemästä. Sain haukut päälle ja diivan maineen, mutta se nyt on vain yksinkertaisesti niin, että kun lähetetään taiteilijoita maailmalle, jokainen on silloin suurin ja kaunein. Ylisanoja, kehuja, intomieltä! Suitsutusta! Esasaarista kybällä! Kateuden ja kyräilyn kulttuurissa moinen onnistuu heikosti.

Yleinen käännöspolitiikka, mikäli sellaista voi ollakaan, Suomesta puuttuu. Sellainen grand idée. Monasti meillä on valitettavasti käännetty ja käännätetty vain palkittuja teoksia, sellaisia perussuomalaisia sisäsiistejä kirjoja, jotka eivät ole sitten ollenkaan ottaneet tulta ulkomailla.

Näin on tehty karhunpalvelus seuraaville yrittäjille. Suomalaisesta kirjallisuudesta kun on joskus syntynyt tietynlainen kuva, niitä mielteitä on ulkomaisien kustantajien sisäänlukijoilta vaikea poistaa.

Entä messut? Millaista on olla suomalaisena kirjailijana ulkomaisilla messuilla? Mikä tunnelma on? Kerro joku osuva tapaus, millaisiin tilanteisiin olet näillä edustusmatkoilla joutunut. Ikäviä kokemuksia, huikeita hetkiä…

Olen osallistunut messuille Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Saksassa ja Kreikassa. Monasti on tullut mieleen, että ne ovat kuin missikisoja, joukosta on pyrittävä erottumaan. Vähän masentavaa on katsella anglosaksisen brandiviihteen rulaamista laatukirjallisuuden kustannuksella. Sinkkurimpuilua, dekkarimakkaraa, kertakäyttötrilleriä. Samaa soopaa tuotetaan tällä hetkellä kaikissa maissa.

Olin kerran kirjailijatoverien kanssa Ranskassa kirjallisuusmessuilla. Katselimme vierestä, kun muunmaalaiset kollegat vetivät esiin julisteita, moniväresitelehtisiä, esittelyvidoita ja ties mitä rekvisiittaa. He olivat tähtiä, me muut kuin huutolaislapsia maailman turuilla vaatimattomine aanelosinemme. Arvatkaa, keiden standilla kävi kuhina?

Ja unohtakaa puhe “hyvistä kirjoista, jotka myyvät itse itsensä maailmalle”. Kotoa ei tulla ketään hakemaan. On tehtävä itsekin työtä, oltava kärsivällinen ja toisaalta myös tarvittaessa määrätietoinen.

Kirjamessut maailmalla ovat opin paikka. Kannattaa ihan kisälliperiaatteella tsekkailla, miten maailmantähdet vetävät hommansa läpi.

Kerro kääntäjistäsi.

Kääntäjiäkin on monentaisoisia: on huitahapeleita ja on ammattilaisia. Minulla on – koska kieleni ei ole helpoimpia käännettäviä – erittäin motivoituneita kääntäjiä. Kunnioitukseni heidän huonosti palkattua ja liian vähän arvostettua työtään kohti on entisestään kasvanut näiden vuosien myötä.

Usein kääntäjät ovat avainasemassa kulttuurinvaihtajina: mm. virontajani, turkintajani ja tsekintäjäni ovat aikoinaan ehdottomasti halunneet kääntää teoksiani – ennen kuin agentti ja kustantajat ovat olleet liikkeellä. Juuri äskettäin latvialainen ja japanilainen kääntäjä ilmoittautui halukkaiksi kääntämään tuotantoani.

Tässä kohtaa tarvitaan kipeästi avuksi edelleen Filiä, entistä Kirjallisuuden tiedotuskeskusta, ja paljon lisää rahaa kääntäjien tukemiseksi. Kulttuuriministerille vinkki: suomalaista kirjallisuuttakin voidaan kyllä viedä samalla lailla kuin klassista musiikkia tai elokuvaa, kunhan vain hyvää tahtoa, suitsutushaluja ja rahaa löytyy!